Mistä tulen ja minne olen menossa?

By Hanne

Kun aloitin blogin kirjoittamisen vuonna 2015, kirjoitin kuulumisiani kerran vuodessa, yleensä lokakuussa, jolloin on yritykseni “synttärit”. Muutoksien vuonna 2020 päätin alkuvuodesta jakaa lukijoilleni, mitä vuoden aikana tuleman pitää. Tiedämme ehkä kaikki, että mikään ei mennyt niinkuin kenties piti vuonna 2020. Tässä postauksessa kannan hiukan menneitä kahta vuotta mukanani ja pohdin tätä hetkeä sekä tulevaa. Siispä mistä tulen ja minne olen menossa?

Mistä tulen ja minne olen menossa?

Maaliskuu 2020. Istun äitini sohvalla katseen kiertäessä huonetta, en ole täysin varma olenko hereillä vai onko kaikki unta. Olin palannut Intiasta Suomeen, kuka tietää, miten pitkäksi aikaa. Juuri ennen Intiasta lähtöäni olin saanut työtarjouksen majatalosta merenrannalta, missä minun oli määrä opettaa joogaa päivittäin. Ja pitää taloa pystyssä omistajan olessa matkoilla maaliskuusta eteenpäin 3-6 kuukautta.

Nyt. Tämän liki kahden vuoden aikana on elämää saanut pyöritellä ympäri monellakin eri tavalla. Mietinnässä on ollut elämän suunta, valinnat ja monessa mielessä myös elämän tarkoitus. Kun mietin asiaa nyt, ensimmäinen vuosi kului pitkälti itsensä kehittämisen parissa, olosuhteita hyväksyessä, suunnitelmista luopumisessa ja siinä, että kaikki Intiassa jäi kesken.

Kahden vuoden merkkipaalulle tullessa katson taaksepäin ja totean, että olen opiskellut itselleni uuden ammatin. Kukapa olisi uskonut? Ehkä vähiten minä itse. Reilun kymmenen vuoden aikana olen opiskellut kaikkea mahdollista liikuntaan liittyvää. Kaikki lähti liikkeelle ravitsemustieteen opinnoista ja seuraavat koulutukset ovat ikäänkuin olleet luonnollista jatkumoa. Mutta nyt, nyt olen myös valokuvaaja. Niin se elämä vie eteenpäin, odottamattomiin paikkoihin.

Miksi Intia?

Tämän kysymyksen olen kuullut niin monesti, eikä minulla ole siihen mitään järkevää vastausta. Ainut, mitä voin kysymykseen vastata on, että Intiassa tunnen olevani kotonani. Pidän siitä, että elämä Intiassa on hyvin yksinkertaista. Tykkään pestä pyykkini käsin ämpärissä, ja tykkään siitä, että kaupasta ei löydy esimerkiksi kidneypapuja, jotka on heti valmiita syötäväksi.

Pidän siitä, että elämä soljuu siellä omalla rytmillään. Ja niin turhautunut kun itsekin olen ollut intialaisten aikakäsitteeseen, omaksun sen saman tyylin myös itse siellä ollessa. Tarkoitan nyt sitä, joku sanoo, että nähdään viiden minuutin päästä ja se kuluva aika on todellisuudessa kaksi tuntia. Maassa maan tavalla. Hyvästi stressi aikatauluista.

Mikä vika Suomessa on?

Kun palasin Suomeen kesäkuussa 2019 oltuani Intiassa kahdeksan kuukautta, en tuntenut enää mitään yhteyttä maahan, jossa olin syntynyt. Mietin silloin, että jos minulla ei olisi perhettä ja ystäviä Suomessa, en varmaan koskaan palaisi Suomeen. Tunsin itseni täysin juurettomaksi kotimaassani. Olen leikkimielellä usein sanonut, että olen syntynyt väärään maahan, ja tuolloin kesäkuussa 2019 tunsin sen voimakkaimmin kuin koskaan aiemmin.

Vuosi sitten ymmärsin, miksi minun kuului olla Suomessa. En ehkä koskaan olisi nähnyt Suomea tavalla, jolla näen sen nyt. Suomi on kotimaani, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että minä kuulun tänne. Tai että minun tulisi tuntea kuuluvani tänne.

Nyt. Tähän hetkeen tullessa Suomessa olo on opettanut minun ennenkaikkea tämän hetken merkityksen. Sen, että tämä hetki on ainut, joka koskaan on. Ja vaikka kaipaan Intiaan, en halua elämän valuvan hukkaan paluusta unelmoidessa tai menneitä muistellessa. Hassua, että luulin oppineeni hetkessä elämisen taidon jo vuosia sitten. 🙂

Elämä Intiassa

Ensiksikin, elämä Intiassa ei ole lähimainkaan täydellistä. Intia osaa olla ärsyttävä, turhauttava ja meluinen. On eniten Intian ansiota, että en pidä ennen minulle niin ilmeisiä asioita itsestäänselvyytenä, kuten sähköä tai lämmintä vettä. Suurimmassa osassa intialaisia asuntoja suihkusta tulee ainoastaan kylmää vettä.

Paras ystäväni, joka on intialainen, on kysynyt minulta lukemattomia kertoa, miksi haluan asettua juuri Varkalaan. Miksi en matkusta Intiassa, ja ennenkaikkea, miksi en matkusta Intian ulkopuolella? Niin, kun muutin Intiaan 2018 tarvitsin vain vakautta elämääni. Menneen puolivuotisen aikana olin ottanut lopputilin, olin muuttanut työni vuoksi Indonesiaan, tarkoituksenani viipyä kahdeksan kuukautta, mutta missä olinkin vain kuukauden, koska maanjäristys muutti kaiken.

Tuolloin Suomessa minua vastassa oli juuri päättynyt, yli vuosikymmenen kestänyt parisuhde. Oli selvää, että vaan myyn kaiken, mitä omistan ja lähden. Tarvitsin rauhaa, hiljaisuutta ja tilaa hengittää, koota ajatukseni. Halusin kuulua johonkin. Silloin halusin kuulua Varkalaan, tulla osaksi tuota pientä intialaista kylää. Ja sitä haluan edelleen.

Nyt. Mietin toisinaan paluuta Intiaan ja sitä, että vaikka kotini on Varkalassa, haluan nyt ehdottomasti matkustaa Intian sisällä. Kyllä, ennen niin ehdoton yhdessä paikassa viihtyjä on löytänyt kulkijan sisältään. 😉 Tosiasiassa koen vasta nyt olevani siihen valmis. Olen koonnut ajatuksiani tarpeeksi 😉 Mietin usein myös Intian auringonlaskujen väriä ja niissä mietteissäni en millään malttaisi odottaa, että pääsen sinne takaisin. Elämään, hengittämään ja kuvaamaan auringonlaskun värejä.

Kotiinpaluu 2019

Kun palasin Varkalaan 2019, tunsin oloni todella kotoisaksi. Paikasta oli tullut kotini. Tuntui, että juurruin hitaasti sinne. Ja siksi taaskaan, minulla ei ollut mitään tarvetta matkustaa minnekään muualle. Oli mielenkiintoista nähdä, miten lempiravintoloideni henkilökunta kohtasi minut silloin, kun kohtasivat minut toistamiseen. He tiesivät jo, että en puhu vieraille ihmisille ja ravintoloiden uudelle henkilökunnalle kerrottiin, että “hän ei puhu vieraille, älä edes yritä tavanomaisia sisäänheitto -puheitasi”.

Ensimmäisenä Varkalan vuotenani olin pelokas ja säikky ihminen. Totta, en vieläkään puhu tuntemattomille ihmisille, ja minulle tuntemattomatkin ihmiset tuntevat minut siitä, että kuuntelen aina musiikkia ja elän omassa maailmassani. Varkalassa minulle on annettu lempinimi “Hiljainen hahmo”. Mutta mitäpä voin tuohon sanoa, olen introvertti ja elelen omassa maailmassani, ainakin suurimman osan ajastani.

Nyt. Mietin minkälainen hahmo onkaan sitten aikanaan tämä nykyinen minäni, joka palaa Intiaan? Voin 100 % varmuudella sanoa, että se hahmo, ei ole pelokas tai säikky. Liekkö edes hiljainen? Pitkä matka on kuljettu mukavuusalueen ulkopuolella tähän hetkeen saakka.

Mistä tulen ja minne menen?

Silloin (2020). Yritin tuntea kuuluvuuteni tänne, kotimaahani. Yritin. En tuntenut. Kävelin kotikaupungissani, tuntien itseni täysin ulkopuoliseksi. Tunsin itseni ihmiseksi, joka oli revitty juuriltaan ja tiputettu tänne. Kyyneleet vierivät poskilleni, samalla kuin tunsin menneeni hieman kasaan Suomeen paluuni jälkeen, tuntien todellisen minäni pikkuhiljaa hiipuvan.

Vuosi sitten. Olen luovuttanut monta kertaa, olen ollut hyvin surullinen ja olen jopa ajatellut, että elämä ei enää vie mihinkään. Hetken jopa mietin, että on turha edes yrittää. Sitten muistin, mitä olen oppinut ja mitä aina opetan muille; eli mielen voimaa. Keskity hyvää ja hyvä seuraa sinua.

Uskon, että vaikka asiat ja maailma näyttäisi miten pahalta tahansa, hyvät asiat ovat edessämme. Minun kotini ja tulevaisuuteni on Intiassa ja ehdottomasti eräänä päivänä minäkin olen taas siellä.

Nyt. Kliseisesti totean, että olen kiitollinen kaikille haasteille, jota elämä on eteen heittänyt viimeisen parin vuoden aikana. Ilman niitä, olisin vaillinaisempi kuin nyt. Enkä varmaan ikinä olisi tehnyt niin suurta henkistä matkaa kuin näiden vuosien aikana. Se, minne olen menossa on ehkä vieläkin vailla vastausta, mutta jos jotain olen oppinut viime vuosien aikana niin sen, että elämä yllättää. Yllättäköön se siis tässäkin asiassa. Päätän kirjoituksen lauseeseen, jonka kirjoitan joka päivä kiitollisuus päiväkirjaani ja se on: Kiitos elämästä.