Elämää mukavuusalueen ulkopuolella

By Hanne

Oletko miettinyt elämää mukavuusalueen ulkopuolella? Niin niin, juuri sen lokoisan ja kotoisan elämän ulkopuolelta. Paikassa, johon ehkä tavallaan halajat, mutta jokin mukavuusalueessa aina vie voiton. Tässä postauksessa kuulet tarinani siitä, mitä minä olen tuon mukavuusalueen ulkopuolelta löytänyt, ja miten olen sinne ylipäätään aina tasasin väliajoin ajautunut.

ELÄMÄÄ MUKAVUUSALUEEN ULKOPUOLELLA

Tämä postaus on tarina hyvin hyvin ujosta tytöstä. Tytöstä joka janosi elämää niin, että hänen täytyi oppia olemaan rohkea ja luottamaan itseensä. Tarina kertoo minusta. Ja vaikka oppimisprosessi rohkeuden polulla pysymiseen on vieläkin kesken, voin todeta, että pitkän matkan olen kulkenut tähän päivään.

Miten ujo on ujo? Tai mitä minä tarkoitan, kun puhun ujosta? Minä en nuoruudessani puhunut tuntemattomille ihmisille (en oikeastaan edelleenkään puhu, ellei joku puhu minulle ensin) ja tuo lienee ollut osasyy siihen, miksi minulla oli aina ulospäinsuuntautuneita ystäviä. Sellaisia, jotka pitivät huolen puhumisesta “vieraille” ihmisille, jotta pystyin seisomaan vieressä ja hymyillen kuunnella heidän puheitaan. Uskon, että tämän kaltainen asetelma on keskuudessamme yleinen, on meitä ujoja ja heitä rohkeita puhujia.

Olin ujoudessani ja arkuudessani uskoakseni aika ääripäässä, sillä en edes uskaltanut varata itselleni aikaa vaikkapa kampaajalle. Koin vain yksinkertaisesti liian “pelottavana” puhua ihmisille puhelimessa. Tämä muisteleminen tuntuu nyt todella hassulta ja erittäin kaukaiselta asialta, olenhan sittemmin ollut vuosia töissä monikansallisen yrityksen puhelinvaihteessa.

Ujoiden lisäksi kärsin todella valtavasta esiintymispelosta ja pyrin kaikin keinoin välttämään tilanteita, joissa jouduin olemaan ihmisten edessä. Kun minulla koulussa oli esimerkiksi tulossa esitelmä, olin yleensä tuona päivänä sairaana, jotta pystyin siirtämään tuota tilannetta tulevaisuuteen.

Esiintymiskammoinen ryhmäliikuntaohjaaja

Teini-iässä olin intohimoinen urheilija, pidin lajista kuin lajista. Ja eräänä päivän minulta kysyttiin, haluaisinko ryhtyä ryhmäliikuntaohjaajaksi. Jostain syystä, huomasin vastaavani kyllä tähän tarjoukseen. Hieman ristiriitaista, eikö? Mutta, minä vakuutin itselleni, että tämä olisi aivan eri asia kuin esiintyminen ihmisten edessä ja heille puhuminen. Urheileminen oli jotain, mitä rakastin ja tämähän oli vain tuon rakkauden levittämistä. Ja voisin vaikuttaa siihen, että muutkin voisivat urheiluun rakastua. Niin minä päädyin ohjaamaan erilaisia ryhmiä monien vuosien ajaksi.

Esiintymispelko nosti päätään taas vuonna 2016 joogaopettajakoulutukseni aikana. Olin tuolloin todella ulkona mukavuusalueeltani. Joogamaailma oli monella tapaa niin erilainen kuin ryhmäliikunta ja ne tunnit, joita olin tottunut ohjaamaan. Ja se, että minun täytyi opettaa joogaa englanniksi oli tietenkin suuri tekijä tässä yhtälössä, (kävin joogaopettajakoulutukseni Intiassa). Koulutuksen jälkeen ohjatessani ensimmäisiä kertoja äidinkielelläni, olin pulassa ohjeistamisen tai ylipäätään puhumisen suhteen. Olihan kaikki oppimani iskostunut mieleeni koulutuksessa aika perusteellisesti juuri englanniksi. Joogaa opettaessani olin ensimmäiset vuodet hyvin hermostunut. Hermostuneisuudesta pääsin eroon vasta pari vuotta joogaopettajakoulutuksen jälkeen. Mitä silloin tapahtui; mikä muutti tuon kaiken?

Unelmia mukavuusalueen ulkopuolella

Tässä kohtaa voin kai sen sanoa, että janosin elämää. Janosin sitä niin paljon, että olin tilanteessa, jossa olin muuttanut ulkomaille opettamaan joogaa. Se oli minun suurin ja pitkäaikaisin haaveeni. Haave, joka vei minut opettamaan joogaa Indonesiaan. Juuri ennen ensimmäistä tuntiani olin suoraan sanottuna paniikissa. Mietin; miten olen voinut pistää itseni tällaiseen tilanteeseen? Onko tarkoitukseni todellakin ohjata tätä suurta ryhmää ja vieläpä englanniksi? Voisinkohan jollakin keinoin vielä perääntyä tästä? Nämä oli ajatukseni ennen ensimmäistä tuntiani.

Tietenkin selvisin tuosta ohjauksesta, olenhan täällä nyt kertomassa tapauksesta. Selvisin tunnista siitäkin huolimatta, että suunnitelmani sarja oli liian lyhyt 90 minuutin tunnille. Ja kesken tunnin, ja kesken ohjaamiseni, minun piti vielä keksiä ja opettaa uusi sarja ryhmälleni. Tuon käänteen tekevän tilanteen jälkeen, en enää ole ollut peloissani ohjatessani suomeksi tai englanniksi. Halu opettamiseen on ja on ollut paljon suurempi kuin pelkoni.

Tällä kirjoituksella haluan rohkaista sinua, mikä ikinä tilanteesi ja unelmasi onkaan. Jos sinulla on unelma, pieni tai suuren suuri, ole rohkea ja seuraa tuota unelmaa. Kyllä, se on ihan varmasti pelottaa. Mutta, haluatko, että tuo pelko on esteenäsi unelman toteutumisessa? Tosiasia on, että harvoin asiat, joista uneksimme saavutetaan pysymällä mukavuusalueella. Elämällä siellä mukavassa lokoisassa “pesässä”. Siksi haluan rohkaista sinua astumaan ulos tuolta alueelta, ja yksinkertaisesti uskomaan itseesi, AINA. Lupaan, että se on niiden kaikkien vatsassa lentelevien perhosten ja haavanlehtenä vapisemisen arvoista. Onhan kyse sinun unelmasi toteutumisesta. <3