Elämä on hauras

By Hanne

Elämäni suurimmasta käännekohdasta tuli elokuun alussa kuluneeksi kolme vuotta. Tapahtumasta, joka selkeästi jakaa elämäni ja minuuteni aikaan ennen ja jälkeen. Sitä Hannea, joka olin vuoden 2018 alkupuolella, ei ole enää olemassa ja siksi tuo käännekohta on minulle edelleen merkityksellinen. Tämä postaus vie sinut aikaan ja tapahtumiin, jotka saivat minut ymmärtämään, että elämä on hauras. Alunperin olen kirjoittanut kirjoituksen tuoreeltaan vuoden 2018 elokuussa ja pääset lukemaan sen nyt. Alkuperäistä tekstiä olen editoinut hieman.

Elämä on hauras

Aloitin tämän blogipostauksen kirjoittamisen hiukan yli kaksi viikkoa sitten, mutta en jostain syystä osannut saattaa sitä loppuun silloin. Nyt osaan. Loppu kirjoituksestani muodostuikin hieman toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Alku tästä kirjoituksesta on kirjoitettu ajankohtana, jolloin olin asunut Indonesiassa kaksi viikkoa. Päätökseen se tuli vasta, kun olin jo palannut koti-Suomeen.

Olen asunut pienellä Indonesian Gili Air saarella nyt noin kaksi viikkoa. Viime viikolla istuessani rannalla tajusin, että minun suurin haaveeni on nyt toteutunut. Olen unelmoinut työskenteleväni Aasian auringon alla opettaen joogaa, voiden samalla nauttia merimaisemasta ja minua hellivästä lämmöstä.

Opetan joogaa kuutena päivänä viikossa (noin 7-10 tuntia) paikassa nimeltä H2O Yoga and Meditation Center. Tämän lisäksi toimenkuvaani kuuluu kaksi tuntia karmajoogaa päivittäin ja tämä kattaa asumiseni keskuksessa.

Olen täällä ollessani pysähtynyt erään ajatuksen äärelle useamman kerran. Tuo ajatus vyöryi ylitseni hyökyaallon lailla, kun olin ollut saarella pari päivää. Istuin meren äärellä ja tajusin, että kaikki mistä olen koskaan unelmoinut, on nyt toteutunut. Ja tämän ajatuksen äärellä tunsin suunnatonta onnea. Mutta… Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki suurimmat unelmat toteutuvat? Täytyykö minun miettiä uusi(a) unelmia, joita toteuttaa? Heitin tämän huoleni ystävälleni ja hän sanoi, että nyt minun tarvitsee vain elää unelmaani, ei siihen uusia unelmia tarvita.

Joka päivä tällä saarella onkin kuin unta minulle. Katseeni viipyilee meressä ja minun on miltei nipistettävä itseäni, jotta todellakin tajuan tämän olevan totta. Kaikki se, miten tähän tilanteeseen olen päätynyt, on ollut kuin unta ja se kaikki kävi niin kovin äkkiä.

Päätös jäädä Indonesiaan

Kahden viikon oleskelun jälkeen, aloin tuntea oloni saarella kotiutuneeksi. Ja kuitenkin levottomaksi ja epävarmaksi siitä, haluanko viettää elämästäni seuraavat seitsemän kuukautta saarella. Olin varma, että kyse oli rutiinien löytämisestä ja sitä kautta myös tietyllä tapaa asettumisesta saarelle. Tämän koin löytäväni säännöllisen saliharjoittelun, oman joogaharjoittelun ja joogan opiskelun kautta. Siltikin tunsin oloni oudon levottomaksi.

Sunnuntaina 5.8.2018 tasan kuukauden oleskelun jälkeen kävin pomoni kanssa keskustelun omasta jatkostani keskuksessa, ja sovimme, että jatkan opettajana heillä seuraavat seitsemän kuukautta. Tämä tarkoitti sitä, että saisin lisää vastuuta opettamiseen retriittien ja workshoppien muodossa. Myönnän, että tämän keskustelun jälkeenkään en ollut ihan täysin varma omasta päätöksestäni. Mietin, että kyse on kuitenkin vain seitsemästä kuukaudesta. Tämä olisi joogan opettamisen kannalta minulle todella ainutlaatuinen mahdollisuus, sillä sainhan tehdä sitä, mistä olin eniten unelmoinut; opettaa päivittäin.

Olin edellisenä päivänä saanut ilmeisesti lievän auringonpistoksen ja tuona sunnuntai-iltana pohdiskelin, että jotain olisi vuorokauden tauon jälkeen syötävä, vaikka oloni olikin hieman huono. Puoli seitsemän aikaan illalla lähdin pyöräilemään yhteen lempiravintolaani. Kun saavuin ravintolan pihaan juoduin pettymään, sillä se oli suljettu.

Harmistuneena suuntasin rantatielle, jossa vakiokahvipaikkani työntekijät huikkailivat minulle tervehdyksen ja ihmettelivät, missä olen ollut, kun en ollut pariin päivään käynyt heitä moikkaamassa. Jatkoin matkaani rantaa pitkin saaren toiseen päähän, sillä mieleni teki ranskalaisia perunoita. Ja vankalla kuukauden kokemuksella tiesin, mistä saaren parhaan ranskalaiset löytyy. Istuin rannalle syömään, vaikka kova tuuli siellä viileänä riepottelikin ruokailijoita. Närkin ranskalaisiani miettien, että ne ei kyllä sittenkään maistuneet kovin hyvältä.

Yhteys ulkomaailmaan katkeaa

Rannalta lähtiessäni tajusin, että minun on käytävä kaupassa. Oloni oli edelleenkin huono ja toivoin Spriten auttavan asiaa. Ajoin saaren “supermarketin” Siti Shopin ohi ja huomasin sen olevan kiinni. Hemmetti, miten kaikki on tänään kiinni, mietin. Seuraava kauppa vain kivenheiton päässä oli auki ja sinne päädyin ihmettelemään juomavalikoimaa, osaamatta tehdä päätöstä siitä, mitä lopulta haluankaan.

Hetken päästä rakennus alkoi ravista, tajusin heti mistä on kyse ja säntäsin ovelle ajatellen, että tässä on varmaan hyvä olla. Onneksi kaupan myyjä repi minut ulos sieltä. Maanjäristys tuntui kestävän ja kestävän. Myöhemmin joku kertoi sen kestäneen minuutin ajan. En tiedä siitä, mutta se oli kova. Se ravisteli ensin vähän ja koveni sitten salakavalasti. Pyöräni lensi maahan, ja hetken päästä koko saari pimeni sähköjen mennessä poikki. Tämän jälkeen maa allani liikkui niin, että minäkin lensin polvilleni maahan. Ja sitten yhtäkkiä ei mitään.

Kömmin ylös ja otin pyöräni ja kaivoin puhelimen laukustani saaden valoa. Onneksi ehdin lähettää yhden viestin Suomeen, kertoen, että meillä oli kova maanjäristys ja olen ok. Hetken päästä puhelimet eivät enää toimineet lainkaan.

Missä olemme turvassa?

Matkaa kotiin oli noin 200 metriä ja sen varrella oli pienimuotoinen kaaos. Erään rakennuksen betoniaita oli kaatunut kadulle. Rakennukset olivat vaurioituneet. Erään kaupan ulkopuolella myyjä itki lohduttomasti. Pysähdyin kysymään, onko hänellä kaikki ok? Hän vastasi, että hänellä on, mutta hän on huolissaan äidistään. Koetin lohduttaa häntä kertoen, että hänen äitinsä oli varmasti ihan kunnossa.

Kurvasin viemään pyörän kotiin. Good Earth Cafen (meidän ravintolan) Yon oli kadulla ja valaisi H2O:n pihaa taskulampun kanssa ja sanoi, että nyt ei ole kyllä turvallista mennä pidemmälle keskuksen alueelle. Käännyn ympäri ja törmäsin Jenevaan, opettajakollegaani, joka saapui meille vain muutamaa päivää aiemmin. Jeneva oli loukannut jalkansa, eikä hänellä ollut kenkiä. Selvisi, että hän oli ollut sisällä H2O:n päärakennuksessa, kun järistys alkoi. Hänen huoneen katto oli romahtanut sisäänpäin niin, että hänellä oli ollut vaikeuksia päästä rakennuksesta ulos.

Suuntasimme toisiimme kietoutuneina naapurimme pihalle, missä oli muitakin, sekä paikallisia että turisteja. Siinä pihalla istuessamme koimme ensimmäiset sadoista jälkijäristyksistä. Pelonsekaisin tuntein pohdimme, onkohan mahdollista, että kadun sähköpylväs kaatuu päällemme.

Mitä jos tulee tsunami?

Hetken päästä kuulin pomomme Jonin äänen H2O:n suunnalta. Menimme juttelemaan hänen kanssaan. Jon kertoi, että noin 100 m päässä tiestä on pieni mäki ja, että hän tiesi joidenkin ihmisten menneen sinne “turvaan”. Hän tarjoitui näyttämään meille tien.

Saaremme on lähes tasainen ja tämä mäki oli vain pienen pieni nyppylä, silti aukea paikka tuntui juuri sopivalta paikalta, missä voisimme yöpyä. Tuo pelto oli täynnä ihmisiä; löysin myös ystäväni Beccin ja joogaopettajamme Claren sieltä. Hyvin nopeasti teimme päätöksen, että vietämme yön mäellä, jonka myöhemmin kuulin olevan lehmien laudun.

Välillä ihailimme tähtitaivasta ja lukemattomia tähdenlentoja. Kohta ihmettelimme sitä hiljaisuutta, joka saarella oli. Saari ei normaalisti koskaan ole ihan täysin hiljainen ja vähintäänkin kukot kiekuvat pitkin yötä. Hiljaisuuden rikkoi välillä hevosten hirnunta. Se sai meidät miettimään, mitä nuo eläimet olivat aistineet. Sitten oli taas niin hiljaista.

Hetken päästä kuulimme aaltojen pauhun, miettien varmasti jokainen mielessämme, että toivottavasti tuo pauhu ei lähesty meitä tsunamina. Välillä saaremme ylle laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi Lombokin saaren koirien haukunta. Huolenaiheemme kaiken muun lisäksi oli yön lämpötila, jonka pelkäsimme tippuvan alle 20 asteen, mikä shortsit ja toppi päällä saattaa tuntua hieman kylmältä.

Clare ja Becci päättivät käydä kotonaan hakemaan lakanoita meille. Sen jälkeen asetuimme pyöreälle noin 1,2 m halkaisijan sarongille nukkumaan, kaikki me neljä. Jälkijäristyksiä oli kaiken aikaa ja niiden välillä saattoi tuntea, miten maa värisi. Se ei oikeasti ollut “paikallaan” missään vaiheessa. Siltikin onnistuimme kaikki nukkumaan tuona yönä.

Uusi päivä valkenee

Auringon noustessa kaikki tekivät lähtöään mäeltä. Suuntasimme Beccin ja Claren asunnoille. Sinne päästyämme meille selvisi, että nuo rakennukset voivat sortua minä hetkenä hyvänsä, joten päätimme Jenevan kanssa suunnata välittömästi takaisin H2O:hun keräämään omat tavaramme kasaan.

H2O oli pystyssä, mutta päärakennus oli pahoin vaurioitunut. Keräsin tavarani huoneestani pihalle ja sen jälkeen asetuimme aamuteelle. Becci liittyi seuraamme hetken päästä, jutellen vieraiden kanssa ja tehden suunnitelmia Lombokin suuntaan siirtymiselle. Minä sen sijaan en ollut varma siitä, mitä tekisin.

Täytyy sanoa, että olin turta. En puhunut mitään, koska en kyennyt. Onneksi Becci ravisteli minut “hereille”, vaatien minun tekemään päätöksiä oman hyvinvointini nimissä ja jopa oman henkeni pelastamiseksi. Pakkasin laukkuni, hyvästelin pomoni ja muut ystäväni, ja suuntasimme tämän jälkeen satamaan. Matkan varrella oli kaaos; rakenteilla oleva hotelli, joka lohkeili liitoksistaan, sortumia, sortuneita rakennuksia, pelokkaita ihmisiä ja ruumiita.

Myös satamassa vallitsi kaaos kaikkien odottaessa venettä pois saarelta. Odottelimme siellä varmaan noin kaksi tuntia, ennenkuin vihdoin saimme itsemme veneeseen. Valitettavasti joudun toteamaan, että vallitsevissa olosuhteissa, jotkin tahot haistoivat myös rahan. Ja meidän epätoivoa ja paniikkia käytettiin myös härskisti hyväksi. Tämä oli kaiken muun lisäksi surullista todistettavaa. Ja muun muassa venematka, joka normaalisti maksaa 12 000 rupiaa, maksoi nyt 50 000. Lombokilla tilanne ei ollut parempi avun suhteen. Ulkoministeriön ohjeistus oli tiedustella tilannetta paikallisviranomaisilta, mutta mutka matkaan tuli siinä kohtaa, kun paikalliset poliisit eivät puhu englantia. Fiilis heidän käytöksestään oli myöskin se, että pärjäilkää. Jatkoimme matkaa, etsien bussia lentokentän suuntaan.

Kuta Lombokissa ilman pyyhkeitä 😉

Matkan varrella meille tarjottiin yksityiskuljetusta 1,5 miljoonan rupian hintaan per henkilö (normaalisti tämä maksaa 350 000-500 000 rupiaa). Vihdoin kuitenkin löysimme bussin lentokentälle, johon meillä oli myös mahdollisuus mahtua. Lentokentältä jatkoimme matkaamme Kuta Lombokiin, missä Becci oli lomaillut viikkoa aiemmin. Tässä vaiheessa päivää olimme mielestämme ansainneet hyvät kahvit.

Kahvikupin äärellä mietimme seuraavaa siirtoa. Tai Becci mietti, minun koettaessa epätoivoisesti löytää lentoa ulos Lombokilta Balin suuntaan; mihin tahansa itseasiassa. Yhteys kahvilassa oli huono ja valjastin myös balilaisen ystäväni etsimään minulle lentoa. Hän kertoi minun myös olevan tervetullut heille Balille. Vihdoin noin tunnin etsinnän jälkeen löysin lennon Kuala Lumpuriin seuraavana iltana. Tällä välin Becci oli löytänyt meille majapaikan seuraavaksi yöksi ja suuntasimmekin tarkastamaan sen kunnon seuraavaksi.

Majatalo oli kaksi kerroksisen rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa, mikä sai meidät vähän varuilleen tilanteesta. Edellisen päivän maanjäristykset mielessämme, mutta myös tuon päivän jälkijäristyksen tuntien. Tutkimme huoneemme seinien halkeamia hieman varuillamme, tehden päätöksen, että se välttää meille yöpaikaksi.

Kynnyskysymykseksi tämän majapaikan suhteen muodostui pyyhkeet. Pyysimme pyyhkeitä henkilökunnalta, saaden vastaukseksi, että kaikki pyyhkeet ovat pyykissä ja että saisimme pyyhkeet kyllä seuraavana päivänä. Kun ei pariin päivään ole käynyt suihkussa ja on nukkunut lehmien laitumella, ei tämä välttämättä ole se asia, minkä haluaa kuulla. Kun meille ei täydellä varmuudella pystytty pyyhkeitä lupaamaan, päätimme jatkaa matkaa seuraavaan paikkaan.

Majapaikka ja puhtaat pyyhkeet

Seuraava majapaikka oli haastavan matkan päässä, paikallisen kylän ja asutuksen keskellä. Perille päästyämme meille selvisi, että paikka on täyteen buukattu ja huoneita ei valitettavasti ole. Samasta pihapiiristä löytyi kuitenkin yksi rakennus, josta saimme tingittyä itsellemme huoneen 150 000 rupian hintaan. Tähän diiliin kuului myös puhtaat pyyhkeet.

Asetuimme taloksi tietoisina jälkijäristyksistä, jotka silloin tällöin tärisivät jalkojemme alla. Naurussamme oli myös pidättelemistä, kun tajusimme, että pihapiiristä löytyi myös moskeija, mikä tarkoittaisi herätystä aamuviiden jälkeen rukouskutsuun. Kuitenkin olimme onnellisia siitä, että rakennus oli yhdessä kerroksessa, emmekä löytäneet siitä halkeamia (en ehkä koskaan enää katso rakennuksien halkeamia samalla tavoin kuin tähän asti).

Kun asetuimme illalla nukkumaan, olimme myös asettaneet kaikki tavaramme oven viereen valmiiksi pakattuna, siltä varalta, että meille tulisi kiire lähtö. Muutama voimakkaampi jälkijäristys herätteli meidät ripeästi unestamme pihalle ihmettelemään. Myös pihapiirin paikalliset asukkaat olivat ulkona, mutta siirtyivät vähitellen sisälle. Sovimme, että ehkäpä nukuimme vuoroissa seuraavan yön, varmuuden vuoksi. Aamukahden jälkeen päätimme, että ehkäpä vain nukumme. Kokemuksemme oli niin uuvuttava, että Becci ei edes kuullut moskeijan rukouskutsua ja minäkin siitä vain ensi hetket.

Päivän valjetessa en ollut vieläkään ihan varma, mihin suuntaan seuraavaksi, lopulta kuitenkin varasin lennon Suomeen perjantai yöksi. Iltapäivällä kahden aikaan suuntasimme lentokentälle, sillä Beccin oli määrä lentää illalla Balille ja minun Kuala Lumpuriin. Lentokentällä törmäsimme muutamiin tuttuihin; sisaruskolmikkoon, jotka nukkuivat Gili Airin mäellä meidän vieressämme sekä pariskuntaan, jonka kohtasimme jossain vaiheessa kaiken kaaoksen keskellä. Kaikilla meillä vain yksi päämäärä mielessämme, päästä ehjänä kotiin.

Kuala Lumpur

Kun vihdoin pääsin turvallisesti hotelliin Kuala Lumpurissa romahdin lohduttomaan itkuun. En ainoastaan siksi, että olin turvassa maanjäristyksiltä (toivottavasti) vaan siksi, että en tiennyt, mikä niin monen tuttuni tilanne oli.

Ensimmäisenä mieleeni tuli H2O kahvilamme tarjoilija poika, joka lähti hieman kipeänä Lombokiin pari päivää ennen järistystä ja minulla ei ole tietoa hänen tilastaan tai hänen perheensä tilasta. Lisäksi olin toki huolissani muista kahvilan pojista, jotka saivat minut aina hyvälle tuulelle hassuilla jutuillaan, joita en useinkaan kielimuurin takia edes ymmärtänyt, mutta heidän hyvät fiilikset vaan tarttuivat myös minuun.

Mieleeni tuli myös Orong Villagen pojat ja tytöt, jotka huolehtivat päivittäisestä kahvituksestani, aina hymy huulillaan, ja jotka aina muistivat kysyä, mitä minulle kuuluu, vaikka olisin vain ohittanut heidät rannalla pyöräilessäni. Hedelmämyyjämme Hati, joka päivittäin tuli saarelle töihin Lombokilta. Päivittäisen curryannokseni tekijät, perhe Warung ZZZ ravintolasta, joiden olohuone oli ruokapaikan ravintolasali. Musa Cookeryn pojat, joiden “Hei Suomi, miten menee?”, huikkaukset voin vieläkin kuulla päässäni. Puhumattakaan sadoista muista ihanista ihmisistä, joihin en ehtinyt edes tutustumaan. Käytännössä kaikkien saarella työskentelevien perheet olivat Lombokilla ja voin vain toivoa, että kaikki tuttuni ovat hengissä ja, että he selviävät tästä.

Vietin pari päivää Kuala Lumpurissa pysytellen hotellihuoneessa, nukkuen suurimman osan ajasta. Pystyin noiden päivien aikana syömään ainoastaan suolakeksejä. Ja niiden voimalla selvisin aikanaan myös lopun matkan Suomeen.

Luottamus elämään

Toin tämän kirjoituksen myös tänne uuteen blogiin syystä. Siksi, että nämä tapahtumat ovat muokanneet minua ihmisenä eniten. Ne saivat minut todella ymmärtämään elämän rajallisuuden.

Näin jälkikäteen tekstiä lukiessa, muistan hyvin, miten käsittelin noina hetkinä kuolemaa. Mietin, että jos minun aikani on nyt, niin se on vain hyväksyttävä. Tämän ajatuksen äärelle olen palannut myös tuon kokemuksen jälkeen, hetkinä jolloin tietynlainen kuoleman pelko on ollut läsnä. Päätyen aina samaan lopputulemaan; jos minun aikani lähtöön on nyt, minun on se hyväksyttävä.

Muistan myös jälkikäteen, että tuona yönä kolmisen vuotta sitten maatessani tähtitaivaan alla, luotin vahvasti elämään. Ja luotan edelleen.